Saarila ja sen historia
Saarila on pohjoiskarjalaisessa maaseutumaisemassa sijaitseva yritys. Pellot ja metsät rajoittuvat Viinijärveen ja linnustoltaan rikkaaseen Solanlampeen. Saarilassa on hiljaista ja rauhallista.
Tarinamme
Saarilan maatila siirtyi matkailukäyttöön kolmisenkymmentä vuotta sitten. Pihapiirin ympärillä aukenivat rantaan rajoittuvat pellot, metsät ja hevoslaitumet. Rantaan rakennettiin vuokramökkejä lähinnä perhelomailuun.
Myös pihapiiri monipuolistui. Sinne muutti asiakkaiden iloksi perinteisiä maatilan eläimiä: vuohia, lampaita, sikoja ja vasikoita. Hevoset saivat seurakseen aaseja, poneja ja muita peltolaitumilla viihtyviä eläimiä. Vähitellen muodostui kotieläinpiha.
Vanha punainen päärakennus on yli sata vuotta vanha. Harmaa aitta ja kivinavetta ovat myös tältä ajalta.
Yrittäjien kertomaa
”Matkailu on osa yritystämme. Luomutilallamme meillä on emolehmiä ja vasikoita. Kasvatamme myös suomenhevosia.
Luonnon monimuotoisuudesta huolehtiminen ja kaikenlainen puhtaus, myrkyttömyys ja luonnonmukaisuus ovat meille tärkeitä. Olemme rakentaneet kosteikkoja, jotka ohjaavat pelto- ja metsäojien vesiä kauempaakin kylältä puhdistumaan kosteikkojen kautta. Puhtaat vedet virtaavat niistä Viinijärveen.
Saarilan perinnebiotooppi- ja luonnonlaitumia laiduntavat ylämaannaudat sekä Hereford- rotuiset emolehmät vasikoineen sekä sonni.
Perhosten, pörriäisten ja meidän ihmistenkin iloksi pihapeltoja on kylvetty kukkapelloiksi. Laitumilla kukkivat leinikit ja niityillä monenlaiset luonnonkukat, rantaniityllä rentukat.
Terhi ja Marko
Vanhan pihapiirin tarinaa
Kun maatila kolmisenkymmentä vuotta sitten ostettiin matkailutilaksi, kaupan yhteydessä pidettiin irtaimiston huutokauppa. Paikalla oli paljon kyläläisiä sekä pari talon tytärtä, 1900-luvun alkupuolella syntyneitä. He kertoivat lapsuudestaan Saarilassa.
Nykyinen punainen päärakennus on rakennettu v. 1914. Sitä ennen ”vanha piärakennus ol tuossa tien suuntasesti, harja nykkyistä talloo kohti.” Siinä irtaimistoa katsellessa löytyi tuon ”vanhan tuvan” pöytä, joka näytti ihmeen matalalta. Ihmiset ovat olleet 1800-1900 -lukujen vaihteessa pieniä, sillä pöydän korkeus oli vain 67 cm, ja se oli työskentelykorkeus. Pöydässä oli kaksi vetolaatikkoa ja irrallinen, käännettävä kansi. Kannen alapuolella oli vielä jäljellä vaalea, jauhojen värjäämä kohta, vaikka aikaa edellisistä leipomuksista oli vähintään 70 vuotta. ”Laavantai-uamuna piiroita paestaessa kans kiännettiin.”
Pöytä oli ollut jonkin aikaa käytössä vielä nykyisessä v. 1914 rakennetun talon tuvassa, sillä (v. 1990) n. 80-vuotias Valma kertoi: ”Kahoppas nuita luatikkoijen nuppija... Myö siskon kanssa aena kaluttiin niitä.” Ja kun katsottiin tarkemmin, pöydän vetolaatikoitten puunupit oli kaluttu lyhyiksi nystyiksi. Olipa aika vanha muisto. … (Pöytä on yhä jäljellä.)
